Henkilökohtaista: Kuka mä oon?

Olen miettinyt tämän postauksen kirjoittamista jo kauan. Sekä eilinen postaus Kyllä mäkin saan joskus paskaa niskaan lisäsi halua kirjoittaa tästä. En vain ole saanut aikaiseksi sillä en vain tykkää puhua siitä mitä nyt saatte tietoonne. Tämä tulee olemaan synkin ja ikävin postaus varmaan koskaan. Yritän kovasti unohtaa menneet sillä elän nyt uutta elämää enkä osaa yhtään omaksua sitä miten elämäni onkaan muuttunut. Rehellisesti sanottuna joskus pelkään, että tämä kaikki loppuu. Kupla puhkeaa ja kappas. Olen taas samassa vanhassa elämässäni.

Mutta kai se on uskottava, että mun elämä on vaan muuttunut niin kovasti. Tideän kuinka kovasti lukijani tykkäävät saada kuvaa siitä miten asiani oli ennen verrattuna nyt. Joten hetkeksi aikaa palaan ajassa taaksepäin, useampienkin vuosien taakse. Kerron kokemuksistani sekä ajatuksistani rehellisesti jotta te tietäisitte mistä mä olen lähtenyt. Seuraavat asiat tulevat ehkä yllätyksinä heillekkin ketkä ovat hyvin läheisiä minulle.

Haluan kuitenkin sanoa vielä, että tämä ei ole säälinkerjäys postaus ja tiedän, että monilla on isompiakin ongelmia kuin minulla on ollut. Mutta tämä onkin nyt minun tarinani.

Niinkuin eilisessä postauksessani sanoin, olen synkistellyt monta vuotta joten nyt on aika olla iloinen. Vaikka ulospäin monesti näkyi se, että olen iloinen ja hassuttelen niin se oli osaksi vain peitetarinaa sille mitä tunsin sisällä. En vain koskaan halunnut puhua asioista kenellekkään vaikka olisi pitänyt.

Lapsuudessani asuin vanhempieni sekä pikkusiskon kanssa omakotitalossa ja mulla oli oikeasti kaikki hyvin. Vanhempani ovat oikeasti maailman parhaimmat ja he tekivät ja tekevät edelleen kaiken jotta minulla olisi hyvä olla. Siskoni on myös aina ollut yksi minun ystävistäni ja on sitä edelleen. Lisäksi minulla on monta ihanaa hyvää ystävää joiden ansiosta päiväni ovat aina olleet parempia.

Mutta tottakai elämässä tapaa muitakin ihmisiä kuin vain sinulle kilttejä ja hyväsydämisiä läheisiä. Muista ihmisistä johtuen olen kokenut riittämättömyydentunnetta, surua, ikävää, häpeää sekä itsetuhoisia-ajatuksia. Monet ihmiset osaavat laittaa saamansa kommentit toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Minä en pystynyt siihen. Tai näytin ehkä sille ettei muiden sanat haittaa, mutta kotona itkin. Yksin.

Entinen minä ei varmaan koskaan hymyillyt?

Ala-asteella olin jo ylipainoinen. Sain sillon jo kuulla painostani muilta ja muistan aina, kun poika josta olin kiinnostunut sanoi "Seurustelisin sun kanssa jos oisit laiha." Silloin se ei tuntunut vielä niin pahalle, oltiinhan me kuitenkin vasta 11-vuotiaita. Mutta sitten kun siirryin yläasteelle, huomasin, että se piti paikkaansa. Painoni leimasi minut tietynlaiseen muottiin. Muottiin joka antoi luvan haukkua, halveksia ja mollata kaikkien edessä. 

Yläasteella olin jo sellainen "Älkää huomatko olemassaoloani" jotta en saisi paskaa niskaan. Jossakin vaiheessa sain kuitenkin lisää ystäviä ja heidän seurassaan minulla oli aina hyvä olla. Koulunkäytävillä sekä vapaa-ajalla sain kuitenkin huutelut osakseni "Vittu mikä läski!" "Hyi saatana." Muistan useita tapauksia kun sain kuulla vaikka mitä, niin yksin ollessani kuin kavereiden kanssa.

Kerran portaissa minua vastaan tuli kaksi tyttöä jotka sanoivat "Mieti jos toi kaatuis sun päälle. Vähän sä kuolisit sen alle." katsoivat minua ja nauroivat. Kerran myös olimme ystävieni kanssa eräänlaisessa ahtaammassa paikassa viettämässä iltaa jossa sain sitten haukkuja julkisesti siitä miten tällänen läski mahtuu sinne, jää varmaan jumiin. Kaikenlaista kuulin käytävillä, busseissa ja ulkona. Siinä hetkessä joka kerta maailmani romahti, kotiin päästyäni itkin. En koskaan osannut sanoa mitään takaisin.

Kaikki kiusaamiseni johtui siis aina painostani. Niin monet ihmiset ketkä ovat minuun tutustuneet ovat sanoneet sitä kuinka ihana ihminen olen, niin hyväsydäminen ja laitan toiset itseni edelle. Sisäinen minä siis miellytti ja ulkoinen ei.

Yläaste meni kuitenkin ihan ok huolimatta näistä kiusaajista, iso kiitos ystävilleni kun ei tarvinnut olla yksin. Siitä lähdinkin sitten lukioon ja suurin alamäkeni alkoi. Kesällä ennen lukion alkua tutustuin kymmeniin uusiin ihmisiin. Mukaan tuli alkoholi. En tiennyt paikkaani maailmassa ja olin vähän hukassa. Tartuin pulloon sillä muutkin teki niin. Lukiossa koin hyvin vähän kiusaamista, nyt se tapahtui enää vapaa-ajalla. Muistan aina, kun olimme ystävieni kanssa ulkona ja kävellessäni vanhemman miesporukan ohitse joku huusi "Kattokaa nyt totakin läskiä lehmää. Toi on se kuka ei koskaan saa ketään!" ja kaikki nauroi.

Mulle tuli yhä enemmän sellainen olo, että mä oon oikeesti yksin. Kukaan ei huoli mua tämmösenä. Monet muut tytöt alkoi seurustelemaan tai tapailemaan poikia, mutta kukaan ei kiinnostunut minusta. Paitsi kaverina, sillä olin niin hyvä ystävä. Mietin aina, että no ei kai kukaan halua minua tyttöystäväksi, sillä tarjoan minut ihmisenä jo kaveriksi ja kroppani ei kelpaa tyttöystävän rooliin. Kelpasin kyllä aina silloin tällöin hauskanpitoon ja annoinkin poikein pompotella minua, sillä luulin sen olevan kuitenkin mahtavaa, koska parempaa kukaan ei minulle anna. Tällöin heitin haaveet parisuhteesta romukoppaan, uskottelin itselleni etten edes halua mennä naimisiin ja ehkä joskus saan olla onnellinen jos joku minuun tyytyy.

Alkoholista sain voimaa itselleni. Mikään muu ei enään kiinnostanut ja tuntui, että humalassa kaikki on helpompaa. Silloin sulaudun joukkoon eikä kukaan satuta minua. Oli minulla kyllä lähes aina hauskaakin. Uskon, että olen saanut nuoruuteni sellaisia ihmisiä mukaan jotka sopi juuri siihen hetkeen täydellisesti. Joukko bileystäviä. Alkoholi otti kuitenkin liikaa valtaa ja olin humalassa aina kuin mahdollista. Jokainen viikonloppu ja kaikki lomat. Olin aina menossa mukana ja kaikki tiesivät, että mä osaan juoda ja bilettää. Vaikka enhän mä silloin ymmärtänyt, että se oli liikaa.

Lukiossa kiusaamisen, ikuisen yksinolontunteen ja riittämättömyyden lisäksi kuvioita pahensi nettideittailu. Juttelin useille miehille ja tapasinkin joitakin eikä ne mennyt putkeen. Heti suora lyttäys painoni takia ennenkuin sain edes näyttää millainen ihminen olen. Koin tässäkin asiassa paljon paskaa painoni takia. Ja kun kaikki tämä paha olo piti purkaa, etsin siihen keinoja.

Ensimmäinen oli sokeri. Oli asiat hyvin tai huonosti niin ostin aina herkkuja. Luulin silloin, että sokeri auttaa kaikkeen. Vaikka toisinhan se tekee, mutta ihmismieli on mitä on. Tällöin mulle alkoi kehittyä sokeririippuvuus. Toinen keino oli alkoholi. Niinkuin sanoin olin mielelläni aina humalassa. Hetken aikaa unohtui se, että ihmiset ei hyväksy minua, olin ruma läskivalas ja elämäni on mitä on. Mikään ei oikeasti tuonut iloa elämääni. Alkoholi vain hetkellisesti vei pois ne paskat fiilikset. Kolmas oli itsensä satuttaminen. Henkisesti olin sortunut siihen jo kauan. Uskoin jo itsekkin olevani kamala, ruma enkä minkään arvoinen. Mutta sitten ajattelin poistaa henkistä tuskaa fyysisesti. Yksin, kyynel poskella viilsin ensimmäisen viiltoni. Mutta se oli myös viimeinen. Sen ymmärsin ettei se tuonut minulle lohtua. Mutta kävin kuitenkin siellä asti.

Tämän kuvan oton aikoihin voin ehkä kaikista huonoiten.

Kaiken juhlimisen ja henkisen pahanolon jälkeen näkyi vaikutus koulussa. Minun piti opiskella lukiossa, mutta olin ollut sieltä pois noin puoli vuotta ilman syytä. Makasin kotona kera karkin tai tanssin ulkona kera viinapullon. Tottakai asiasta oltiin huolissaan ja käytiinkin monta keskustelua. En koskaan myöntänyt kenellekkään miten asiat oli. Vakuuttelin, että ei tässä mitään, ei mua vaan kiinnosta vaikka oikeasti ne syyt oli isompia. En vain jaksanut välittää. Ei ollut kyse siis laiskuudesta ninkuin moni luuli vaan henkisestä pahoinvoinnista. Miten sä luulet, että selviän lukiosta jos en pääse aamulla edes sängystä ylös? 

Minua kannustettiin menemään ammattilaisen juttusille. Olinkin jo kerran soittamassa, mutta päätin että ei minussa ole vikaa. Nyt ymmärrän, etten tajunnut tilanteen vakavuutta. Luulin, että on ihan tavallista ja kaikki muutkin kokee näitä juttuja. Enkä tosiaan halunnut antaa itsestäni kuvaa, että
olisin jotenkin sairas.

Näinä hetkinä tapasin taas myös uuden miehen. Koin jotain ainutlaatuista. Mutta se loppui hyvin lyhyeen. Suhde olikin kaikkea muuta kuin mitä olin luullut. Syntymäpäivilläni maailma romahti taas, kun kuulin totuuden, Muut naiset olivat menneet minun edelle, olin epäseksikäs kiloineni ja homma ei toimi painoni takia. Olin tullut petetyksi ja haukutuksi painoni takia vaikka edeltävänä päivänä hän oli vannonut rakkautta minulle. Taas mietin samoja tunteita kuin monta vuotta olin jo pohtinut. En kelpaa, en riitä, olen ruma, olen liian läski, kukaan ei mua halua.

Kun tämä juttu loppui, päätin, että nyt riittää miehet! Olen mielummin yksin kuin painoni halveksittava aina. Tartuin taas pulloon ja karkkipussiin. Itkin monta viikkoa. Mulla oli oikeasti sellanen olo, että olen aina yksin. Elämälläni ei ole mitään tarkoitusta.

Mutta sitten kaikki muuttui. Tapasin melkein heti Jukan ja nyt monet tietää mihin se johti. Olen saanut elämästä kiinni ja kaikki on oikeasti todella hyvin. En uskalla edes ajatella mihin elämä olisi minut vienyt ilman Jukkaa? Olisinko tavannut jonkun toisen joka pelastaa minut? Vai olisinko saanut itse muutoksen aikaan? Rehellisesti en usko kumpaakaan.

Kun monet ovat sanoneet, että minun elämä on ja on ollut helppoa ja siksi olen onnistunut tässä elämäntapamuutoksessani sekä painonpudotuksessani niin toivon, että tämä avasi hieman silmiä. Ei kaikki ole ollut niin helppoa mitä ehkä luulitte. Enkä toki voi saada näin kirjoituksen kautta oikeaa kuvaa siitä kuinka paska fiilis mulla oli. Ja nimenomaan nyt mä tiedän kuinka paha olo mulla oli, silloin en sitä kunnolla nähnyt. Mutta kyllä mäkin olen saanut tehdä töitä kaiken sen teen mitä olen saanut aikaan. Vaikka mulla onkin ollut aivan upea mies koko ajan apuna.

Jos ystäväni lukee tätä ja ihmettelee miten muka tunsin näin, kun olin usein hyvillä mielin, niin oikeita ystäviäni en halunnut "häiritä" tämmöisillä. Olin niin kiitollinen, että minulla oli monta hyvää ystävää joiden kanssa pystyi keskittymään edes hetkeksi johonkin muuhun.

Tunsin itseni aikaisemmin riittämättömäksi, rumaksi ja elämäni oli mitätöntä. Nyt asiat on onneksi toisin enkä ole voinut huonosti pitkään aikaan.

Elämä voi oikeasti olla ihanaa. Mä toivon, että jokainen joka kokee jollain tavalla ikäviä asioita elämässään niin saa joskus kokea oikeasti niitä ihaniakin asioita. Mutta koskaan ei saa luovuttaa. Eikä koskaan saa uskoa toisten pahoja sanoja. Mutta se on vaikeaa, tiedän.

Pakko sanoa kuitenkin, että minun elämään on kuulunut paljon hyvääkin. Muistot heräsi mieleen ja toivat ne hymyäkin huulille.

Loppuun vielä pakko kirjoittaa itku silmässä KIITOS. Uskon, että muutamat lukee tätä ja tietävät ilman sanomista kuuluvansa heihin ketkä tekivät mun elämästä parempaa.

-krista